Hevosmies Toivo ”Topi” Pulliainen

”EI OO HEVOSISSA VIKKAA MITTÄÄ, HARJOTUSTA VUA ON LIIKA VÄHÄ”

Toivo "Topi" Pulliainen

Toivo ”Topi” Pulliainen

Työhevosväen kautta maan hyvin tuntema Toivo ”Topi” Pulliainen syntyi Pieksämäellä 16. huhtikuuta 1942. Nuorena miehenä Topi työskenteli Haapakosken tehtaalla valimotyöläisenä. Silloin oli poikamiehen elämässä pitkä hevoseton aika. Kahdeksankymmenluvun alussa lapsena koettu ”hevoskärpäsen purema” rupesi vaivaamaan miestä uudestaan ja kahden serkkunsa kanssa Topi aloitti hevoshommat. Tällä kertaa ne jatkuivat aina hänen kuolemaansa asti 20. toukokuuta 2010. Syntymäkodissaan asuen hän valmensi työajoon ja kantakirjauksiin omia sekä vieraita hevosia. Vetokisoissa Topi nähtiin myös useasti aivan kärkipäässä. Eino Leikkaan kanssa hän toimi opettajana kymmenillä hevostyökursseilla.

Topi kirjoitti ”hevosvetoisen” elämäntyönsä ohella muistoja hevosistaan ja töistään niiden kanssa hyväntahtoisiksi neuvoiksi jälkipolville. Sisarensa Salli Suhosen suostumuksella ja avunannolla julkaisemme niitä Työhevosharrastajien nettisivuilla. Topin neuvot ja savolaiset sananparret ovat elämänmakuista luettavaa tämän päivän hevosmiehille ja –naisille.

Topi ja ruuna Kaurahattu

Topi ja ruuna Kaurahattu

Muistelmiensa jälkeen Topin kantakirjaan valmentamien hevosten määrä on lisääntynyt ja luetteloon voi lisätä tammat Liukkaan Siro ja Tennari. Liukkaan Siron Topi kirjasi Tuusniemellä 2007 ja samana vuonna Turun työmestaruuskisoissa kaksikko pärjäsi hienosti. Tennari-tamman hän myös valmensi kantakirjaukseen, mutta oli itse jo niin huonossa kunnossa, että Eino esitti hevosen Topin puolesta kantakirjanäyttelyssä Leppävirralla toukokuussa 2010.

 

Topin viimeiseksi vetokisaksi jäi Koillis-Savon vetokisat Juankoskella heinäkuussa 2008. Kilpakaverina oli Maiju Okkosen ruuna Kaurahattu (1631-96), joka sekin on jo vihreämmillä laitumilla. Kuvat Tero Ulvinen

Topin viimeiseksi vetokisaksi jäi Koillis-Savon vetokisat Juankoskella heinäkuussa 2008. Kilpakaverina oli Maiju Okkosen ruuna Kaurahattu (1631-96), joka sekin on jo vihreämmillä laitumilla. Kuvat Tero Ulvinen

OSA 1, tamma Piirto

Tällä tavalla Topi esitteli itsensä eräässä vuonna 2003 julkaistussa kirjoituksessa:

Minun kotimökissäni ei hevosta ollut, mutta melko nuorena jouduin niiden kanssa tekemisiin. Olin kesärenkinä naapurin pienessä maapaikassa ja kansakoulussa ollessani ja koulusta päästyäni myös talvella.

Talon hevonen Piirto oli pieni Kierteeläinen tamma, tosi ongelmallinen. Se vonkui, häntä pyöri ja vesi lensi. Se veti milloin huvitti, mutta potkia se ei osannut ja se oli paljon se. Maapaikkaa piti vanhapoikaisäntä vanhempiensa kanssa. Isä Jussi oli vanha mies ja silloin jo puolisokea. Piirto oli hänelle kuin puolijumala ja sai tehdä niin kuin halusi. Kun Jussi ajoi tiellä, Piirto pysähtyi, teki tarpeensa yhteen kasaan, peruutti, haisteli ja ja sitten jatkettiin matkaa. ”Ja tämähän on taivahan tosi”. Poika Aarne taas oli päinvastainen tapaus, kovakätinen, sanoisin aivan kollikaksi hevosten käsittelyssä.

Kerrottakoon tässä yksi tapauksista, joista Piirto oli kylällä tunnettu. Veikko, toinen veljeksistä, oli lähtenyt hakemaan rankakuormaa läheisestä metsästä. En tiedä kauanko hakumatka kesti, mutta kuusi aisaa oli Piirto yhdellä kuormalla teettänyt. Aisan katkaisemisessa se olikin mestari. Olen jälkeenpäin monesti pohtinut, mikä teki hevosesta tällaisen? Se ei varmaan ymmärtänyt mikä on oikein ja mikä väärin, kun ihmiset kohtelivat sitä niin eri tavoin. Piirtoa ei kengitetty kuin kerran vuodessa, syksyllä hokkikenkään ja keväällä otettiin kengät pois. Kengityskin oli oma seremoniansa.

En muista minulla Piirron kanssa mitään suurempia hankaluuksia olleen, mutta pienempiä, varsinkin metsässä ollessa päivittäin. Peltotyöt sujuivat myös ongelmitta, paitsi viljakuorman ajaminen puimurin viereen. Piti olla tarkkana ettei syöttöpöytä lähtenyt mukaan. Taisihan se silti joskus lähteäkin ja silloin ei kuskia kiitelty.

Seuraavassa paikassa olin kaksi kesää ja yhden talven. Meitä oli kolme ihmistä, vanhapiikaemäntä, erittäin hyväntahtoinen ihminen, palvelija, vanhapiika hänkin ja luonteeltaan emännän vastakohta sekä minä, juuri rippikoulusta päässyt pojanhulikko. Hevonen oli mukava, elämänsä ehtoopuolta viettävä ruuna, jonka nimeä en enää muista. Tässäkin talossa minun tehtäväni oli hevosen ajo erilaisissa maatilan töissä.

Maidon viennistä maantien varteen päivä alkoi. Matkaa oli kolme kilometriä ja siellä piti olla kello seitsemän. Tästä maidonviennistä jäi mieleen eräs juhannuksen jälkeinen maanantaiaamu. Herätessäni kello oli viittä vaille seitsemän ja hevonen vielä laitumella, maidonajoon ei kannattanut edes yrittää. Kyllä palvelija haukkui minut ja emännän, mutta sellaista elämä on. Seuraavana aamuna ajelin tien varteen kärrit täynnä tonkkia, eikä siinä kuinkaan käynyt, ei luokka laskenut (=maidon taso laskenut). Toisena syksynä möivät lehmät ja minä sain loparit.

Serkullani oli kaksi hevosta ja hän kysyi rupeaisinko ajamaan toista. Kun kysyin kumpaa, Lassi sanoi että Jermu-nimistä ruunaa. Hevosen säkäkorkeus oli 172 cm ja se oli erittäin vankka. Ilman muutahan minä suostuin, jostakinhan oli leipä hankittava. Alkuun vähän epäilin rupeaako Jermu vihoittelemaan kun toinen syöttää ja toinen ajaa. Se verran oli omansa pitävä, ettei ollut vieraalla talliin menemistä. Ajelin kahtena talvena Jermulla savottaa. Ei ollut hevosen luonteessa mitään ongelmia, meistä tuli oikein hyvät työkaverit. Jermu katsoi minut kai alamittaiseksi eikä vihoitellut yhtään. Tässä ruunassa oli paljon voimaa, silloin kun se tunsi, että jalat oli tukevasti maassa. Jos se taas koki, että jalat oli huonossa kohdassa, hevonen hermostui ja rupesi evät löpöttämään (=lihakset vapisemaan). Arvelimme että se oli joskus sellaisessa tilanteessa pudonnut polvilleen. Jermun kohtaloksi tuli tapaturma. Se pelästyi suihkukonetta ja löi kintereensä tavarakärrin etureunaan ja jalka ei sen jälkeen rasitusta kestänyt.

Minulle tuli sitten hevoshommissa 20 vuoden tauko, mutta 80-luvun alussa ostin junanvaunun, josta tehtiin hallin kupeelle kahden hevosen talli. Siinä olen harrastuksenomaisesti tähän saakka hoitanut omia ja vieraita hevosia.

Olen osallistunut erilaisiin vetokilpailuihin 14 kertaa kymmenellä eri hevosella. Kilpailuista 8 on ollut valtakunnantasolla seitsemällä eri hevosella. Menestys on ollut vaihtelevaa, valtakunnan kilpailuista on tullut kolme ykkössijaa. Kantakirjaan olen tarjonnut kuuta hevosta; kaksi juoksijapuolelle sekä kaksi oria ja kaksi tammaa työhevospuolelle. Viimeksi mainitut hyväksyttiin kantakirjaan toisella palkinnolla. Olen ajanut vähän kilpaakin, reilut 70 starttia on takana. Niistä on kuusi ykköstä, kymmenen kakkosta ja kuusi kolmosta, voittoprosentti on 8,3. Täytettyäni 60 vuotta en laittanna Hippokseen lääkärintodistusta ja kortti vanheni. Hevosharrastusta tulen varmasti jatkamaan niin kauan kuin kunto antaa myöden.

 

OSA 2, Ero-Jukka

Jukka oli Herrasen Veikon hevonen ja oli minulla pohjakunnon ajoa varten. Veikko oli vaihtanut Jukan Bolströmin Sepolta Varkaudesta. Sitä ei tiedetä, kuka sen oli ajolle opettanut.

Leppävirran ja Suonenjoen hevosmiehillä oli kaupoissa kierrellyt. Syntynyt ja ollut kolmivuotiaaksi Heinolan lähellä. Kun Jukka tuli minulle se oli nelivuotias.

Olimme Varkauden hevosmiesten pikkujouluissa ja siellä Tuomaisen Unto kertoi Jukan olleen hänen naapurissa ja tytöt sillä ajelleet, päässyt karkuun. Varoitti ”pidä varasi, se yrittää sitä”. Ja kyllä yritti, heti kun käänsi selkänsä oli lähdössä. Jos en olisi tiennyt tästä huonosta tavasta olisi varmaan onnistunutkin ainakin yhden kerran. Onneksi Jukka oli nuoria hevonen, varmaan huomasi ettei onnistu ja unohti koko homman.

Ajelin Jukalla metsäajoa sen alkutalven Tihusniemessäkin, jossa on hankalat maastot, kivikkoa ja jyrkkiä mäkiä. Ei ollut mitään ongelmia, toimi erittäin hyvin. Se totteli ohjastajaa, ei ollut niin hankalaa maastoa jossa olisi epäröinyt. Tällainen hevosen luottamus ohjastajaansa on mitä parhain ominaisuus, sitä ei voi koulutukella luoda, vähän voidaan vaikuttaa, mutta suurin tekijä on perinnöllisyys.

Minä asun tien päässä ja lasken yleensä hevosen vapaaksi piehtaroimaan ajosta tultaessa. Jukka oli vapaana päivät pitkät. Sinä talvena kulki talviautotie tästä pihan läpi, automiehet olivat ihmetelleet naapurin Tuomolle ”on kuin vahtikoira pihalla”.

Leppävirralla oli ravit sinä talvena helmikuun 16. päivä ja läksimme sinne Jukan kanssa. Siellä tapasimme rouvan, joka oli Jukan kotipaikan naapurista ja halusi nähdä millainen hevonen siitä oli tullut. Hän kertoi seuraavaa. Omistaja oli vanha mies, varsaa ei käsitelty lainkaan, vaan kun ovi avattiin se pääsi karsinasta suoraan tarhaan ja samalla lailla pois. Tarhakin siinä tallin seinustalla niin pieni että juuri kääntymään sopi. Kerran oli rukkanen pudonnut vahingossa karsinaan niin hangolla oli urkittu pois. Omistajan kuoltua perikunta myi Jukan. Kovastihan rouva ihmetteli miten luottavainen hevonen siitä oli tullut, kun ottaa huomioon sen ”lapsuuden”.

Eihän ne Jukan jalat kestäneet ja Veikon täytyi laittaa se viimeiselle matkalle. Tässäkin on yksi esimerkki siitä, miten tärkeää liikunta on hevosen kehitykselle.

Toim. lisäys: o. Ero-Jukka 1376-86, Ihme-Puli – Ero-Kukka, Ero-Lohko, kasv. Vilho Riihijärvi

Mainokset