Osa 6, Hevossavottalaisten haastattelu

Mies ja Hevonen

Pieksämäen maalaiskunnassa on Tienilän sydänmaa, jossa Bovalius-säätiö omistaa satoja hehtaareja metsää. Puuta siellä on hakattu niin kauan kuin muistan. Vielä 50-luvulla puutavara ajettiin hevosilla Siikamäen asemalle, jonne matkaa tuli 6-7 km. Näin ollen päivässä saatiin ajettua vain kaksi kuormaa. Jo 60-luvulla rakennettiin ”metsäautoteitä”, niin että ajoura raivattiin ja polannetta (lunta) apuna käyttäen tasattiin talvikäyttöön. Näin hevosajomatka lyheni huomattavasti, nollasta kahteen kilometriin.

Sulamaan aikana hakattiin pinotavara ja se tehtiin viimeisissä hevossavotoissakin palstatien varteen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että metsuri raivasi tienpaikan aluskasvillisuuden pois, teloi kannot ja ohjaili tien kulkemaan sellaisia maastokohtia, joista pystyi hevosella ajamaan. Tämä hakkuumuoto oli alkua konekauteen, josta tuonnempana.

Ensimmäisten lumien tultua alettiin kaataa ja ajaa tukkeja. Tapaa oli kahdenlaista, rekeen annettuna ja ilman. Ensiksi mainitussa tekomies auttoi kuormanteossa ja jälkimmäisessä hevosmies ajoi yksin tai maksoi apumiehen (usein joku perheenjäsen tai joku keskenkasvuinen naapurin poika) omasta palkastaan.

Käytännössä ajomies teki työn yksin jos ajomatka oli lyhyt, niin ettei kuorman koolla ollut niin väliä. Ajomatkan pidentyessä, palstan ollessa kauempana, yleensä tuli kuvaan mukaan hakkuu rekeen annettuna. Kuorman tekivät tekomies ja ajomies yhdessä. Siitä oli käytännössä monta etua. Hakkumies suunnitteli ajourat paremmin ja suuntasi kaadon niin, että tukit tulivat sellaiseen juonteeseen, josta ne oli suhteellisen nopea kuormata. Kuormaan piti saada kolme tai neljä varvia eli kerrosta.

Hakkumiehen työtä vaikeutti vielä sellainen käytäntö, että yhtiön edustaja, jakomies, kävi merkitsemässä katkaisupaikat. Puut piti ensin kaataa ja karsia ja jättää maahan odottamaan jakomiestä, joka kävi pari kolme kertaa viikossa. Vasta sen jälkeen pääsi katkomaan ja tyviä karsimaan, kirveellä tietysti. Joutui kulkemaan samat jäljet ja vielä kun sattui paha lumipyry, sai etsiä jakomerkkejä lumen alta. Tähänkin asiaan alkoi 60-luvulla tulla muutos. Yhtiöt antoivat luvan ammattinsa osaaville metsureille jakaa puut itse. Vaikka siinä tulikin hänelle lisätyötä, oli se kuitenkin helpotus.

Vanerikoivujen ajotapa oli aivan erilainen, omanlaatuisensa. Ne kaadettiin kesällä rasiin (puu kaadettiin lehtineen ja annettiin kuivua joitakin viikkoja). Jos ajomatka oli lyhyt, ajettiin suoraan saksilla 0-150 metriin, mutta ajomatkan ollessa pidempi kasattiin puut palstalle 3-10 kappaleen kasoihin, josta ne talvella ajettiin autotien varteen. Yleensä nämä kummatkin työvaiheet suoritti sama ajomies.

Reet olivat täälläpäin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta työtehoseuran hyväksymää mallia, 4 tuumaa leveillä painojalaksilla ja ympäri pyörivällä linkulla eli roukulla varustettuna. Etureen linkku oli ns. piikkilinkku ja takareessä vastaava oli sileä. Joka varvi sidottiin erikseen. Kuitupuun ja halon ajossa rekien päälle laitettiin lavetti eli reha, savossa ronkkelit. Hyvällä lapsella on monta nimeä, maakunnasta riippuen. Sidonta tapahtui yleensä kuorman puolivälissä tapista tappiin kiertävällä köydellä, joka esti kuormaa leviämästä. Jos laiskotti niin, ettei viitsinyt muka lyhyellä matkalla köysiä sitoa, se yleensä aina kostautui ja aiheutti lisätyötä.

Savossa oli käytössä yksinomaan luokkivaljastus ja saverikoista sivuaisoilla veto. Tämä luonnollinen valinta perustuu siihen, että täälläpäin on hankalat, kivikkoiset ja mäkiset maastot.

Luokkeja on monenlaisia. Joku sattui omistamaan venäläisen niinipuuluokin, joita tuotiin Suomeen vuosisadan alkupuolella aina 30-luvulle asti. Sen jälkeen niitä ei kaupasta saanut. Niinipuuluokki oli käytössä luokeista paras. Suomessa tehtiin samanmallista säleistä liimattua luokkia, se oli niinipuuluokkia painavampi. Käytettiin myös teräsluokkia. Molemmilla viimeksi mainituilla ajettiin paljon, mutta niinipuuluokin veroisia ne eivät olleet.

Omatekoisessa luokissa käytettiin tuomi- tai pajupuuta. Sen hyväksi hautominen painamista varten ei ollut helppoa, koska luokki on varsin pitkä. Kaveri, jonka tuomipuuluokki oli onnistunut, sanoi hautoneensa sen lantakasassa, mutta siinäkin oli kuivumisen vaara. Usein sattui niin, että luokkipuu kesken painamisen yks kaks vaan napsahti poikki, halkesi tai teki lysyn.

Länget eli ränkät olivat yksinomaan puusta tehdyt. Länkipatjoja, hamustoja, löysiä oli kahta mallia. Oli avonaiset, joissa patja oli länkiin sidottu ja umpinaiset, joissa patja oli erillinen rengas. Savossa näitä kutsuttiin rengashamustoiksi. Jälkimmäisissä oli se etu, että ne sai helposti kuivattua. Länkipatjassa täytteenä oli siankarvaa, joka ei kovassakaan käytössä kovettunut eikä paakkuuntunut vaan kesti kuohkeana.

Pitihän se hevonen ruokkiakin. Yleisesti tehtiin apetta aamuin illoin. Silput hakattiin oljista tai jos oli varaa niin heinistä tai kauranruumenista eli puinnin oheistuotteesta, joka kasteltiin ja lisättiin jauhoja muutama kourallinen. Yleensä annettiin kauraa ja vähän lisäksi ruista ja ohraa. Illalla saatettiin käydä tallilla silmäämässä ja tarpeen mukaan lisäämässä jauhoja. Oikein väsynyt hevonen ei heti illalla syönyt kuin vähän ja söi sitten yöllä saatuaan ensin levätä. Vaasan Voima ja Romeca olivat ostorehuja, mutta niiden käyttö oli hintansa vuoksi vähäistä. Päivällä metsässä oli hevosella heinäsäkki ja pääpussissa (jutesäkki) leipää tai kauroja.

Jo 60-luvun lopulla alkoivat ajokoneet yleistyä, mutta hakkuun tekivät edelleenkin metsurit. Tukkipuolella rungot tuotiin pitkänä laanille, jossa ne katkottiin. Tämä vaihe ei kestänyt kauan. Sen jälkeen ruvettiin hakkaamaan suoraan ajouran eli palstatien varteen, josta puut korjattiin koneella. Työnjohtaja nauhoitti tekomiestä varten ajouran. Kuitupuun teossa hakkumies joutui kantamaan puut ajouran varteen, joutuen näin hevosen osaan. Tämä oli työn raskain vaihe, varsinkin kun yhtiöt alkoivat teettää kuitua kolmemetrisenä.

Vielä myöhemminkin hevosta käyttivät yksittäiset metsänomistajat hankintakaupoissaan. Sielläkin hevosen kanssa työskentely väheni pikkuhiljaa ja hävisi kokonaan, 1980-luvulla joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Omia ja kavereiden kokemuksia ja yleisesti siihen aikaan käytössä olleita työtapoja muistellen kirjoittanut.

Topi Pulliainen

Mainokset